Hartauskirjoitukset

Syksyn lohduttomuus

On talvi-ihmisiä, kevätihmisiä, kesäihmisiä ja syksyihmisiä. Voin olla kaikkia muita, mutta syksyihminen en ole. Syksyt ovat synkkiä ja painavia joka vuosi. Joskus syksy on ihan vähän vaan haikea ja toisinaan erityisen vaikea. Tämä syksy kuuluu jälkimmäiseen joukkoon. Minä en ihastele syksyn kauniita värejä vaan itken kuolleita lehtiä ja elottomia ruohonkorsia joiden yli tuuli käy eivätkä ne ole enää elämässä kiinni. Jokainen syksy on mielessäni pieni kuolema. Yhden kesän verran elämää on ohi. En nauti pimenevistä illoista tunnelmoiden kynttilän valossa vaan kärsin ja kuihdun peittävän pimeyden imiessä kaikki voimat. En millään jaksaisi odottaa lunta. Puhdasta, valkeaa, pehmeää, kimaltavaa hankea joka valaisee ja peittää maan mustan lian. Enkä malttaisi odottaa kirkkaita pakkasöitä jolloin tuntuu, että näkee avaruuteen asti. Pian jo pakkasten keskellä pieni toivo herää.  Toivo ilmenee kohdallani siemenkuvastojen selaamisena. Alan jo aavistaa kuinka kohta mustasta mullasta nousee vihreää uutta elämää. Alan odottaa ylösnousemuksen ihmettä, armoa jota maan multa ei peitä. Sen toivon yritän pitää mielessäni nyt kun kaikki on mustinta ja lohduttominta. Sateen hakatessa valottomaan ikkunaan, laitan silmät kiinni ja voin nähdä kevään jo vihertävän ja toivon orastavan. Muutama kuukausi. Jaksan vielä vähän, koska se on ihan pian. Uusi kesä ja uusi elämä.

”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” Ps.23:4

”Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikoille voimaa.” Jes. 40:29

Aila Asikainen, Juvan seurakunnan lähetyssihteeri

 

 

 

Jolla Poika on

 

Eräällä miehellä oli poika, joka oli hänelle erittäin rakas. He molemmat olivat kiinnostuneita arvokkaista taidemaalauksista ja keräilivät niitä kokoelmiinsa.

 

Maa joutui kuitenkin sotaan ja poikakin lähti rintamalle. Muutaman kuukauden kuluttua isä sai kuitenkin suruviestin, että poika oli kuollut taistelussa. Isä kaipasi ja suri häntä kovasti.

 

Sodan loputtua heidän kotinsa ovelle koputettiin ja isä meni avaamaan. Ovella oli pojan asetoveri.

Hän kertoi kuinka poika oli auttanut turvaan taistelussa haavoittuneita tovereitaan. Häntä kantaessaan oli kuitenkin saanut itse osuman ja menehtyi. He olivat hyviä ystäviä ja pojan vielä eläessä hän oli piirtänyt toveristaan vaatimattoman muotokuvan, jonka hän halusi nyt kiitollisuuden osoituksena lahjoittaa isälle. Isä arvosti sitä ja esitteli sen aina ensimmäisenä, kun talossa kävi vieraita tutustumassa hänen taidekokoelmiinsa.

 

Vuosia myöhemmin isäkin kuoli ja tuo arvokas taidekokoelma kaupattiin huutokaupassa. Väkeä oli saapunut pitkienkin matkojen takaa hankkimaan itselleen noita arvokkaita tauluja. Huutokauppa aloitettiin ja ensimmäisenä myytiin tuo talon poikaa esittävä piirros. Ostajat eivät olleet valmiit maksamaan edes muutamaa kymppiä tuosta piirroksesta, kun odottivat noiden muiden taulujen myyntiä. Talon puutarhuri oli kuitenkin valmis sen tekemään, koska hän tunsi pojan. Ostajat huutokaupassa olivat helpottuneita, kun tuo piirros saatiin myytyä pois alta ja päästiin itse asiaan, tekemään kauppaa noista arvokkaammista tauluista

 

Meklari ilmoitti kuitenkin yllättäen huutokaupan päättyneeksi. Hän oli saanut siihen talon isännältä sellaiset ohjeet, että se, joka ostaa tuon hänen poikaansa esittävän piirroksen, saa myös hänen kaiken muunkin omaisuutensa. Niinpä meklari  totesi, että tuo kartano tauluineen kuuluu nyt tuolle puutarhurille.

 

Monille usko Jeesukseen ja siihen mitä hän on tehnyt puolestamme ei ole ehkä elämässä niiden tärkeimpien asioiden joukossa. Raamattu sana sanoo meille kuitenkin, että ”jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.” ( 1 Joh 5:12)

 

Nuo taulunostajat olisivat kenties suhtautuneet toisin tuohon heille tarjolla olleeseen vaatimattomaan piirustukseen, jos olisivat tienneet mikä merkitys sillä tuossa huutokaupassa tulisi olemaan.

 

Meidänkin on hyvä pysähtyä joskus miettimään sitä mitä Jeesus ja usko häneen Jumalan Poikana meille henkilökohtaisesti merkitsevät niin tätä aikaa kuin iankaikkisuuttakin ajatellen.

 

Hyvää syksyn jatkoa Teille kaikille!

 

Erkki Lehtonen

Pastori, Juvan helluntaiseurakunta

 

 

 

Pienet ja vähän isommat kädet

”Pienet kädet yhteen liitän. Isää taivaallista kiitän.
Jeesus, siunaa meitä. Anna enkeleitä.

Suojaa koti, ystäväni, kaikki tässä lähelläni.
Jeesus, siunaa meitä. Anna enkeleitä.

Ilosi suo sydämiimme, rakkautesi riitoihimme.
Jeesus, siunaa meitä. Anna enkeleitä.

Kiitos päivästäni tästä, kiitos koko elämästä.
Jeesus, siunaa meitä. Anna enkeleitä.”

Tämä Jukka Salmisen Lasten virsikirjasta löytyvä rukous käsittelee tärkeitä asioita. Siinä kiitetään Jeesusta ympärillä olevista hyvistä asioista, tästä hetkestä ja koko elämästä. Rukouksessa pyydetään myös varjelusta kodille ja ystäville ja sitä, että Jeesuksen tuntemisesta pulppuava ilo ja rauha tulvisi sydämiimme ja samalla liennyttäisi riidat. Kyseessä on lapsille kirjoitettu rukous, joka kattaa kyllä aivan hyvin myös aikuisten ihmisten kaikki elämänalat. Tuo rukous voisi hyvin olla ensi lauantaina Juvan kirkossa vietettävän Itä Suomi rukoilee –tapahtuman tunnusrukous.

Tänä vuonna tapahtuman teemana on ”Jumala on turvamme”. Juvan kirkossa ristitään käsiä rukoukseen monta kertaa yhteisten asioiden, mutta myös yksittäisten ihmisten elämänasioiden puolesta rukoilemiseksi. Siellä muistutetaan myös päättäjien puolesta esirukoilemisen tärkeydestä, mitä koskien olemme saaneet paikalle varsinaisen ”kokemusasiantuntijan”: kansanedustaja Sari Essayah puhuu aiheesta ja johdattaa myös rukoukseen esivallan puolesta.

Tämä tapahtuma on juvalaisten seurakuntien puolelta yksi 575-vuotiaan Juvan juhlavuoden päätapahtumista. Rukous on aina ajankohtainen ja käsillä oleva sekä toivottavasti myös huulille nouseva turva. Tänä syksynä se on myös puhuttanut paljon jopa valtakunnan mediassa, kun on keskusteltu saako varhaiskasvatuksen piirissä ja koulun päivänavauksessa rukoilla ja millä ehdoilla.

Sankarihautausmaalla kohoaa iso risti, johon on kirjoitettu sanat: ”Ellette usko, ette kestä”. Kerran eräs nuori mies kysyi minulta, onko tuo uhkaus. ”Ei ole”, vastasin, ”se kumpuaa syvästä kokemuksesta.” Nuori mies totesi ymmärtävänsä, mitä tarkoitin. Rintamalla pelättiin ja kertoman mukaan pelkoa pidettiin hallinnassa myös ”dopingin” avulla, mutta vielä enemmän siellä rukoiltiin. Moni sai surmansa, kuten sankarihautausmaan kaarevia hautarivejä katsomalla ymmärrämme. Suurin osa rintamalle lähteneistä selvisi hengissä takaisin maalliseen kotiin ja isänmaamme, jonka 100-vuotista historiaa tänä vuonna juhlimme, säilyi itsenäisenä. Se, jos mikä on ihme ja omalta osaltaan todistus rukousten voimasta suuren ylivoiman edessä.

Tulehan Juvan kirkkoon kuulemaan puhetta rukouksesta ja rukoilemaan. Lapsille ja varhaisnuorille on seurakuntatalon lasten ja nuorten tiloissa omaa puuhaa sillä aikaa, kun vanhemmat ovat kirkossa omassa ohjelmassaan. Tapaamisiin lauantaina!

Sirkka Pylkkänen, Juvan seurakunnan kirkkoherra

 

 

Elämä on 547

Olin vähän aikaa sitten leirillä. Reformaation merkkivuoden kunniaksi leirin teemana oli armo. Mietimme aihetta hiukan kristinopin näkökulmasta, mutta eniten keskityimme siihen, mitä armo meille itse kullekin merkitsee tai miten sen ymmärrämme.

Armo on terveys – toisen tai oma. Armoa on kasvimaa – maan kasvu. Armoa on puoliso, omaiset, ystävät. Armoa on se, että en tarvitse olla yksin. Armoa on se, että Jumala tuntee minut nimeltä. Armoa on se, että saan olla jatkoajalla. Elämä on armoa. Armoa on se, että kykenen liikkumaan ja itsenäiseen elämään. Armoa on se, että kykenen hoitamaan lapsenlapsiani. Armoa sekin, että lapset ovat selvinneet elämässä. Armoa on moni asia meidän elämässämme. Armolle tunnusomaista on se, että se tulee meille lahjaksi. Moni asia, jonka koemme armona, on meistä riippumatonta. Armo, Jumalan näkökulmasta, on meille annettu ansioton rakkauden osoitus häneltä.

Leirillä teimme kassit, joihin kukin sai kirjoittaa oman armolauseensa. Monia meistä kosketti virren sanat: Joka aamu on armo uus tai armo turvaa tuopi. Näistä lauseista kukin tekstaili ja sommitteli painokuvien avulla kassinsa. Yhteen kassiin tuli nykysuomen oloinen teksti: elämä on 547. Kristityn elämä on 24/7 Jumalan armon varassa ja sitä kuvaa hyvin virren 547 sanat. Armo ei siis ole kertakäyttötuote vaan kestotuote – joka aamu uudelleen kohdattavissa. Se on armoa, että Jumala osaa tehdä epätäydellisestä täydellistä, omaan käyttöönsä.

 

Maarit-Hannele Sutinen

Juvan seurakunnan diakoni

 

 

Oon onnellinen vaeltaja

”...Hei, on niin helppoo olla onnellinen...” vai ” Kel´ onni on, se onnen kätkeköön” ? Mistä tiedämme, että olemme onnellisia? Mitä onni oikein on? Minulle onni on helppouden ja sujumisen tunnetta arjessa. Se on tyyntä mieltä ja ilon pisaroita, pieniä yllätyksiä. Mutta ilman vakaata pohjaa ja ehkä harmaatakin arkea, nuo onnen sirpaleet eivät tuntuisi miltään.

Syksy on minun mielivuodenaikani. Tykkään liikkua luonnossa ja syksyisin ilma on mehevä, hapekas ja lempeä. Pidän ruskan väreistä ja murretuista sävyistä. Myös sadonkorjuun aika tuo herkuteltavaksi monta ihanaa kotimaista makua. Marjastan monesti suoraan suuhun tai poimin lenkiltä muutaman sienen pannulle. Näissä syksyn ulkoiluhetkissä huokaisen, kuinka onnellinen olenkaan!

Onnea on myös lenkkiseura. Itse pidän muutenkin ryhmälajeista ja liikkumisesta porukassa. Syksyyn tuovat rytmiä tanssijumpat, joista erityisesti tykkään. Musiikki vie mennessään ja sitten huomaa hytkyttelevänsä mukana kuin itsestään. Kasvoille nousee hiki, mutta myös hymy. Aivan, olen onnellinen!

Kirkkovuodessa vietämme lähimmäisen sunnuntaita, jonka teemasta Martti Luther on sanonut: ”Kristukseen uskominen ja lähimmäisen palveleminen on oikea tie tulla autuaaksi.” Ehkä tuo olisi hyvä ohjenuora onnen tavoitteluun. Minun vakaumukseni saa ja se tulee näkyä ennen muuta lähimmäisenrakkautena. Jaettu onni kun on moninkertainen onni tai Raamatun sanoin ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa,vaan teoin ja totuudessa.”

Haluan toivottaa sinulle onnellista syksyn jatkoa ja siunausta eli kaikkea hyvää!

Anu Pelkonen, Juvan seurakunnan nuoristoyönohjaaja

 

 

Tervetuloa kirkkoon

Syksy on uusien alkujen aikaa. Lapset lähtevät kouluun ja nuoret opiskeluihinsa. Työikäiset palaavat lomalta työpaikoilleen ja monet harrastuspiirit käynnistävät toimintansa lomakauden jälkeen. Myös seurakunnan toiminta vilkastuu, kun raamattupiirit, kuorot ja muut toimintamuodot aktivoituvat.

Ensi sunnuntaina vietetään lähimmäisen sunnuntaita. Lähimmäinen on hieman vanhahtavalta kuulostava sana, mutta sen merkitys on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Tämä aika näyttää tuottavan paljon yksinäisyyttä. Aivan liian monelle lähin omainen on viranomainen.

Tekniset apuvälineet ja sosiaalinen media tarjoavat uusia mahdollisuuksia yhteydenpitoon. Facebook ja sähköposti eivät kuitenkaan voi korvata henkilökohtaista kanssakäymistä.  Hymiöt ja emoijit eivät vastaa sitä kokemusta, että saa itkeä tai nauraa hyvien ystävien seurassa.

 Seurakunta voi tarjota jäsenilleen paikan, jossa voi kokea lähimmäisyyttä. Juvan kirkossa on jo parin vuoden ajan toteutettu jumalanpalveluksia yhdessä työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa. Vapaaehtoisista kootut jumalanpalvelusryhmät avustavat tekstien lukemisessa, esirukouksissa, kolehdin kannossa ja kirkon somistamisessa. Jumalanpalveluksen jälkeen kirkon keskikäytävällä on pienimuotoiset kirkkokahvit, jonka aikana on mahdollisuus tavata muita kirkkovieraita ja seurakunnan työntekijöitä ja keskustella heidän kanssaan.

Monilla voi olla ikäviä muistoja lapsuuden uuvuttavista kirkossakäynneistä ja kirkkotie on päässyt ruohottumaan. Kirkkoon tullaan ensisijaisesti sanan ja sakramenttien takia, jotka välittävät osallistujille ilosanoman: Jeesuksen sovitustyön tähden saan ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen. Mutta seurakunta on myös yhteisö, jossa voi elää todeksi lähimmäisyyttä.

Kun mietit tulevan syksyn ohjelmaa, varaa kalenteristasi aikaa myös kirkossakäyntiin tai seurakunnan muihin tilaisuuksiin osallistumiseen. Katekimuksessa todetaan, että elämämme kallein asia on tulla tuntemaan Jumala. Hänet voit kohdata seurakunnan tapahtumissa julistettavan sanan kautta. Tervetuloa siis kirkkoon!

Paavo Ahonen

Kirjoittaja on kirkkovaltuuston jäsen

 

 

 

Oleellisia kysymyksiä ja vastauksia

Kauan sitten eräälle viisivuotiaalle pojalle sattui onnettomuus. Poika putosi lastenhoitajan sylistä, jolloin pojan molemmat jalat halvaantuivat. Pojan isä ja isoisä olivat olleet suuria valtion päämiehiä, mutte he olivat juuri kuolleet sodassa. Pojan elämä ei ollut enää turvattua ja lapsen hoitaja vei hänet rauhallisemmalle seudulle asumaan. Vajaakuntoisia ihmisiä pidettiin tuona aikana hyödyttöminä ja heitä halveksittiin. Poika itsekin piti itseään aivan mitättömänä.

Eräänä päivänä pojalle tultiin kertomaan, että uusi kuningas haluaa tavata hänet. Poika pelästyi, koska hänen isoisänsä oli aikoinaan vihannut tätä miestä ja oli yrittänyt tappaa hänet. Poika ajatteli, että nyt uusi kuningas aikoo tehdä hänelle jotain pahaa.

Poika kuitenkin tuli kuninkaan eteen ja heittäytyi kasvoilleen maahan kunnioituksen osoitukseksi. Kuningas sanoi hänelle:

– Älä pelkää, minä haluan osoittaa sinulle ystävällisyyttä isäsi Joonatanin tähden.

Kuningas lisäsi vielä:

– Minä palautan sinulle isoisäsi Saulin koko maaomaisuuden, ja sinä saat aina aterioida minun pöydässäni.

Kuninkaan nimi oli Daavid. Raamattu kertoo, että Daavid oli Jumalan mielen mukainen mies.

Noin tuhat vuotta Daavidin jälkeen muuan toinen mies herätti suuresti kiinnostusta puheillaan ja teoillaan. Hän esimerkiksi paransi erään sokeana olleen miehen. He tapasivat kohta uudelleen ja parantaja kysyi häneltä:   

– Uskotko sinä Jumalan Poikaan?

Parantunut vastasi:

– Herra, sano kuka hän on, että voisin uskoa häneen.

Mies vastasi hänelle:

– Sinä olet hänet nähnyt, ja hän on se, joka sinun kanssasi puhuu.

Parantunut sanoi:

– Herra, minä uskon.

Raamatun mukaan Jumalan Poika on Jeesus Kristus.

Jotkut halusivat tehdä Jeesuksesta kuninkaan, ja jotkut epäilivät häntä tai suorastaan vihasivat. He veivät Jeesuksen kuulusteltavaksi maaherran luo, mutta hän vastasi maaherralle:

– Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.

Maaherran mielestä Jeesus ei ollut syyllinen mihinkään, mutta kansan painostuksesta hän luovutti Jeesuksen tapettavaksi. Mutta kolmen päivän kuluttua kuolemasta ihmiset näkivät Jeesuksen jälleen elävänä. Nykyäänkin, noin 2000 vuotta tuosta hetkestä, miljoonat ihmiset väittävät Jeesuksen olevan elossa.

Synti halvaannuttaa ihmisen yhteyden Jumalaan ja tekee sokeaksi hengellisesti, mutta Jeesus kuoli syntiemme puolesta. Kun tunnustamme syntimme Jumalalle, hän armahtaa meidät ja avaa hengelliset silmämme. Siksi Jeesus kysyy tänäkin päivänä:

– Uskotko sinä Jumalan poikaan?

 

Jarkko Malinen

Juvan helluntaiseurakunnan kesäharjoittelija


”Ihan sattumalta”

Kävin viime sunnuntaina kirkossa ja sen jälkeen ajattelin käydä ihan nopeasti kaupassa. Nopea kauppareissu venähtikin oletettua pitemmäksi, kun auto hyytyi liikenneympyrään tukkien melkein koko kaistan. Olen monesti ajatellut, että toivottavasti auto ei ikinä sammuisi keskelle tietä, koska en oikeastaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Enkä tiennytkään, paitsi ymmärsin sentään laittaa hätävilkut päälle. Hirveä hätä, paniikki ja häpeä iski kun istuin yksin sammuneessa autossa ohikulkijoiden tuijotettavana. Apujoukkoja ilmaantui kuitenkin paikalle melkein heti. Ystäväni kanttori  ”ihan sattumalta” ajoi ohi ja tuli kyselemään, mitä on tapahtunut. Siinä me ihmettelimme ja ohi kulkevat autot ajoivat liikenteen jakajan väärältä puolelta ohitsemme, kunnes tuli rekka, joka ei mahtunut niin tekemään. Pian rekan takana oli autoja ja jono takana kasvoi. Mies mustassa puvussa nousi autosta ja otti tilanteen haltuun: ”Mene autoon, paina kytkin pohjaan ja ohjaa. Me työnnämme auton tuohon pientareelle.” Juuri tuollaista määrätietoista ystävällisyyttä tarvittiin ja niin rekkakuski ja juhlapukuiset rippijuhliin menijät työnsivät autoni sivuun ja liikenne pääsi taas kulkemaan. Auton peräkontissa kuulemma jossakin lokerossa on varoituskolmio, mutta en osannut sitä löytää. Kontissa oli kuitenkin ”ihan sattumalta” edellisviikonloppuna metallinkeräysastiasta dyykattu peltinen varoituskolmio, jonka olimme ottaneet mukaan ihan siltä varalta, että ainahan sitä varoituskolmioita tarvitaan. Virittelin kolmion kanttorin avustuksella tieposkeen. Hänen avustuksellaan löytyi myös hinauspalvelun numero, jota en pystynyt etsimään, koska minulla ei ole älypuhelinta. Hinauspalvelu lupasi tulla vartissa ja tulikin. Minä käytin sen vartin hermoja rauhoittavan kahvimukin ostamiseen. Seuraava ongelma oli kotiin pääseminen, joka ratkesi saman tien kun ystäväni diakoni, miehensä kanssa ”ihan sattumalta” ajoi ohitseni. Kotikyytiäkään ei tarvinnut odotella yhtään kauemmin. He ottivat minut ystävällisesti mukaansa. Kaikki sujui ”ihan sattumalta” niin kuin joku olisi kaiken ennalta suunnitellut.

Olen hirveän laiska käymään kirkossa vapaapäivinäni ja tällä kertaa olin lähtenyt sillä ajatuksella, että saisin jonkun ajatuksen tätä hartauskirjoitusta varten, jota nyt luet. Sainkin sen, mitä toivoin, vaikka olin ehkä ajatellut kirjoittavani hiukan toisenlaisen kertomuksen. Huomaan arkeni olevan täynnä tällaisia pieniä ”ihan sattumalta” tapahtuvia asioita. Tunnen niissä Jumalan johdatuksen. Jumala pitää ihmisistään huolta sekä pienissä että isoissa asioissa. Uskallanko jättäytyä sen luottamuksen varaan ihan kokonaan?

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.”  Fil. 4:6-7

Aila Asikainen, Juvan seurakunnan lähetyssihteeri


Parantava palaute

Jokainen ihminen kaipaa palautetta sekä omasta persoonastaan että toiminnastaan. Myönteinen palaute rakentaa meidän minäkuvaamme ja on terveen itsetunnon perusta. Korjaava palaute auttaa tarkistamaan toimintaamme parempaan suuntaan.

Valitettavasti suomalainen kasvatusperinne on lähtenyt siitä virheellisestä käsityksestä, ettei lasta saa kehua, koska hänestä voi tulla ylpeä.  Rehellinen palaute, jossa on oikeassa suhteessa myönteistä ja korjaavaa palautetta on kuitenkin meille kaikille välttämätöntä. Jos ihminen ei saa palautetta luonnollista tietä, hän alkaa häiriköidä saadakseen edes jonkinlaista huomiota osakseen. Myönteisen palautteen puute johtaa usein masennukseen.

Ensi sunnuntain evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus pyysi palautetta opetuslapsiltaan. Ilmeisesti hekään eivät osanneet antaa sitä luonnostaan.  Jeesus oli käyttänyt itsestään vanhasta testamentista tuttua nimitystä Ihmisen Poika ja nyt hän kysyi opetuslapsiltaan: ”Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?”

Opetuslasten mukaan Ihmisen Pojan arveltiin olevan Johannes Kastajan, Elian, Jeremian tai jonkun muun profeetan. Silloin Jeesus kysyi opetuslasten omaa mielipidettä itsestään. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?”

Opetuslasten edusmiehenä Pietari  vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.”

Jeesus puolestaan antoi hyvää palautetta Pietarille nimittämällä tätä Kallioksi ja tulevan kristillisen kirkon perustaksi.  Näin siitä huolimatta, että Jeesus tiesi Pietarin heikotkin puolet, myös että hän tulisi kieltämään mestarinsa.

Teksti huipentuu Jeesuksen lupaukseen antaa Pietarille taivasten valtakunnan avaimet, joilla hän tarkoittaa lupaa antaa syntejä anteeksi. Toisaalla raamatussa Jeesus antaa samat valtuudet kaikille opetuslapsille.

Apostolista avainten valtaa on tulkittu monella tapaa. Äärimmillään se on sidottu jonkin kirkon tai uskonnollisen yhteisön jäsenyyteen. Oleellista on kuitenkin se, mitä Jeesus sanoi Pietarille ennen  avainten luovutusta. Pietari ei antanut uskontunnustustaan omasta päästään, vaan itse Jumala oli ilmoittanut sen hänelle. Oikea pelastava usko perustuu Jumalan ilmoitukseen, joka on luettavissa Raamatun sanassa. Sen ydinsisältö on, että Jeesus on tullut sovittamaan meidän syntimme.

Paavo Ahonen


Tärkeintä ei ole kauneus, vaan elämä

Hei, olethan muistanut villiintyä keväästä, hullaantua keskikesän huumasta ja nautia Suomen suvesta. Tänään vietämme Eino Leinon päivää, Runon ja suven päivää. Suomen kesä: lyhyt ja vähäluminen. Pitää elää kuin viimeistä (kesä)päivää. Vitsissä lienee tottakin, siksi se uppoaa. Jokaisen keltaisen voikukan täytyy kuihtua ja kuolla, jotta tuuli voi levittää sen itiöt uusille kasvupaikoille. Tärkeintä ei ole kauneus,vaan elämä. Jeesus on luvannut antaa meille iankaikkisen elämän ja siihen me laitamme toivomme kuoleman surunkin keskellä.

Luoja on luonut meille neljä vuodenaikaa nautittavaksi. Luonnon järjestyksessä riittää kyllä ihmeteltävää joka hetki. Itse olen saanut viettää kesääni rippileirillä Kerisalonsaaressa. Ei ollut vielä itikoita riesana, niin piti pienet polttelut haalia keräämällä nokkosia. Lammen vesi oli myös virkistävää ja omenapuu kukki leirimme aikana. Tärkeintä kuitenkin oli tehdä ikuisuusmatkaa yhdessä nuorten kanssa. Tällä matkalla me tarvitsemme ja odotamme turvaa. Ja meidän turvamme on itse ikiaikojen Jumala.

Nyt olemme pienellä porukalla osallistumassa lasten telttaleiriin Partaharjussa. Leiri kantaa nimeä Lahja – iloisia yllätyksiä. Ja tiedän jo nyt, kuinka onnistunut ja mieliinjäävä tämäkin leirikokemus meille osallistujille on. Lahja nimi viittaa pelastuksen lahjaan, joka on ilmainen. Usko on Jumalan lahjaa ja Pyhä Henki saa sen aikaan. Hengessään  Jumala myös vaikuttaa keskellämme monenelaista hyvää. Armoa on se, ettei kukaan jää yksin. Olemme jokainen Jumalan kuvana ja hänen luomanaan korvaamattoman arvokkaita ja rakastettuja juuri sellaisena kuin olemme. Jumala tahtoo, että toimimme toisten hyväksi, kukin omine lahjoinemme.  Miten sinä voisit auttaa eli kuunnella ja kysyä, keskustella, lohduttaa tai kannustaa, huomata ja olla kohtelias, pyytää ja antaa anteeksi  tai piristää ja olla positiivinen?

Lämmintä kesän jatkoa ja armo auringon paistetta sinulle toivottaen,

Anu Pelkonen Juvan seurakunnan nuorisotyönohjaaja


 

Meille on annettu iankaikkisen elämän lupaus
 
Helluntain teksteissä on minulle yksi rakas lause” en minä jätä teitä orvoiksi” Joh14:15-21. Kuljetan tuota lausetta sydämessäni. Vaikka me jäämme monin tavoin tässä maailmassa orvoiksi, Jumala ei koskaan jätä meitä ilman omaa Isyyttään. Hän puolustaa, rohkaisee ja lohdutta meitä, niin kuin maailman paras isä tekee lapsilleen.  Hän ei ota meitä pois tästä maailmasta ja sen kurjuudesta, vaan päinvastoin. Jumala tuo meidät kivun äärelle ja lähettää meidät kohtaamaan sairaita ja haavoittuneita, kärsiviä ja unohdettuja. Hän ei lähetä meitä yksin, vaan meillä ja meissä on aina Hänen voimansa ja lohdutuksensa. Silloinkin, kun meillä ei ole voimia tai sanoja tai mitään annettavaa – Jumalan Henki puhuu ja koskettaa kauttamme. Tämä on se Helluntain ihme, joka toistuu kristityn elämässä päivästä ja hetkestä toiseen – en minä, vaan Kristus minussa. Jumala ei hae työhönsä niitä, joilla inhimillisesti katsoen olisi mahdollisuus menestyä. Hänen ilmoitustaulullaan lukee: paikan saat sinä, joka olet tyhjä, jotta voin sinut täyttää. Paikan saat sinä, joka olet riisuttu, jotta minä voin sinut uudelleen pukea. Palkan saat, kun työsi on valmis ja minä kutsun sinut luokseni lepäämään.
Meille on annettu iankaikkisen elämän lupaus, jotta löytäisimme siitä sataman, missä levätä hiljaa ja turvallisesti. Martti Luther suom. Outi Cappel
 
Maarit-Hannele Sutinen
Juvan seurakunnan diakoniatyöntekijä

 


Varjeluksessa

Olen lapsesta saakka ajautunut ajoittain kummallisiin tilanteisiin, joista en ole selvinnyt omin voimin pois. Keväisin ja syksyisin en voinut vastustaa kiusausta lätsytellä ojissa ja kuralammikoissa. Useasti jäin jumiin niin, etten saanut vedettyä saappaitani mudasta pois ja ainoa keino lähteä lätäköstä olisi ollut jättää kumpparit mutaan ja mennä kotiin sukkasillaan. En ollut kovin innokas kastelemaan varpaitani, joten yleensä jäin lammikkoon huutamaan äitiä täyttä kurkkua. Lätäköiden lisäksi tykkäsin kiipeämisestä, vaikka kärsinkin korkeanpaikankammosta. Monesti kiipesin huojuvia tikapuita pitkin navetan vintille, mutta en ikinä pystynyt laskeutumaan tikkaita alaspäin. Ainoa keino päästä alas, oli huutaa täyttä kurkkua äitiä apuun. Olin varmaankin aika rasittava lapsi. Aina en mennyt tahallani vaikeisiin paikkoihin, joskus niin vain tapahtui ihan yhtäkkiä. Kuten silloin kun tipahdin syvään rehukuiluun. Yhtäkkiä lattia vain katosi alta ja olin pimeässä tunnelissa. Onneksi ei sattunut mitään ja isä riensi äkkiä apuun nostamaan minut ylös.

On oikeastaan ihme, että olen selvinnyt elämässä näinkin pitkälle. Elämä on houkuttelevia mutalammikoita joihin jäädä jumiin, liian korkealle asetettuja tavoitteita, joista juuri ja juuri selviää ja toisinaan tapahtuu jotain mikä vie pohjan pois kaikelta. Onneksi askeleitani valvotaan. Haluan uskoa, että Taivaan Isä kuulee kaikki rukoukseni ja katsoo vähän perääni. Mitään ei tapahdu hänen tietämättään.

Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni.
Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.

                 ps. 40: 2-3

 

Aila Asikainen, Juvan seurakunnan lähetyssihteeri


Aina-Inkeri Ankeinen ja Salasiunaajien klubi

Tunnetko Aina-Inkeri Ankeisen? Hänet, jonka harrastuksiin kuuluu mm. pikkurahoilla maksaminen, jonossa etuileminen ja toisten puheen keskeyttäminen. Varsinkin kiireisinä hetkinä nuo kaikki ovat huikan ärsyttäviä ominaisuuksia. Aina-Inkerin kohtaaminen tekee iloiseksi vain harvoin.

Entäpä, jos seuraavan kerran Aina-Inkerin kohdatessasi alkaisitkin mielessäsi toivoa hänelle hyvää. Katsoisit Aina-Inkeriä  silmiin, hymyilisit, siunaisit häntä ja rukoilisit hänen puolestaan. Tuntuuko vaikealta? Suorastaan mahdottomaltako? Tällaista opetellaan Salasiunaajien klubissa. Sen jäsenet opettelevat Luukkaan evankeliumin 10:n luvun alun mukaista elämäntapaa, josta löytyy neljä askelta: siunaa, ystävysty, auta missä voit ja viimeisenä askeleena Jeesuksesta kertominen.

Salasiunaajien klubi on Juvan evankelis-luterilaisen seurakunnan toimintaa, mutta pääasiassa se toteutuu klubilaisten arkisessa elämässä: kaupassa, harrastuksissa, liikenteessä, ihan missä vain. Vartaistukea haemme yhteisistä kokoontumisista silloin tällöin ja niistä kerrotaan seurakunnan ilmoituksissa. Eikä meillä ole mitään jäsenkorttia. Kuka tahansa, joka haluaa ruveta katsomaan vieraitakin silmiin, hymyilemään ja samalla rukoilemaan hyviä asioita kohtaamilleen ihmisille, voi ajatella olevansa Salasiunaajien klubilainen.

Salasiunaaminen muuttaa elämää. Ensimmäisenä se muuttaa salasiunaajaa itseään. Paitsi että Aina-Inkeri Ankeista voi salasiunata, myös Aina-Inkeri on tervetullut Salasiunaajien klubiin. Jokaisessa meissä asuu pieni Aina-Inkeri. Esimerkiksi liikenteessä helposti ärsyyntyy joissakin tilanteissa, mutta silloin erityisesti havahtuu: nyt on se tilanne, milloin minun pitääkin siunata tuota edessäni selvää alinopeutta ajavaa köröttelijää, vaikka en pääse häntä mutkaisen tien takia ohittamaan. Usein tuo havahtuminen nostaa hymyn omille huulille ja toteamuksen: näinhän se menee, minä olen se, josta muutoksen pitää alkaa, että Jeesuksen hyvä esimerkki leviäisi minun ympärilläni.

Miten muuten arvelet reagoivasi tilanteeseen, jossa Aina-Inkeri Ankeinen katsoo sinua silmiin, hymyilee sinulle ja kenties sanoo sinulle jonkun rohkaisevan sanan? Ihmetteletkö, että mikähän sille oikein on tullut? Kenties Aina-Inkeri on liittynyt Salasiunaajien klubiin. Liity sinäkin ja tehdään Juvasta tälläkin tavalla astetta parempi paikka elää ja olla. Hymyillään kun tavataan!

Sirkka Pylkkänen, kirjoittaja on Juvan seurakunnan kirkkoherra


JOTTA HE OLISIVAT YHTÄ

Viime sunnuntain evankeliumitekstistä haluan nostaa esiin kaksi hyvin pientä, mutta niin merkittävää lausetta. Teksti on Johanneksen evankeliumin luvusta seitsemän, joka on Raamatussamme otsikoitu Jeesuksen jäähyväisrukous. Jeesus oli ollut opetuslastensa tukena ja turvana heidän toteuttaessaan saamaansa tehtävää evankeliumin julistamisessa ja nyt Hän oli jättämässä heidät lähtiessään taivaan kirkkauteen. Jeesus rukoili, että Jumala varjelisi heitä kaikesta pahasta.

Ensimmäinen pieni lause on tuo otsikkomme ”jotta he olisivat yhtä”. Katsellessamme tämän päivän maailmanmenoa ympärillämme, voimme huomata, että tuo rukous on mitä ajankohtaisin ajassamme. Ympäri maailman on kriisejä, joista kansainvälisen yhteisön johtavat valtiot ovat kovin erimielisiä. Vaikeimpana näkyy Syyriassa vuosia jatkunut sota, jonka monilukuisesta osapuolien joukosta ei tavallinen ihminen ota mitenkään selvää. Valtiojohtajat ovat toki monta kertaa yrittäneet kokoontua yhteen kriisin ratkaisemiseksi, mutta toistaiseksi tulokset ovat hyvin vähissä.

Pienemmässä mittakaavassa sama toteutuu Suomen valtakunnanpolitiikassa, jossa niin kuin usein aiemmin, oppositio on sitä mieltä, ettei hallitus onnistu tehtävässään, teki se mitä tahansa ja miten tahansa. Vieraita nämä samankaltaiset vaikeudet eivät ole kirkossammekaan, oli sitten kysymys kirkolliskokouksesta tai yksittäisistä seurakuntalaisista. Liian usein ”toinen on toistaan viisaampi”.

Kuitenkaan eivät asiat aivan näin huonosti kaikkialla ole. Kolmatta kautta olen saanut näköalapaikalta seurata Juvan seurakunnan kirkkovaltuuston asioiden käsittelyä ja keskustelua. Niin suurta yksimielisyyttä ja yhteen hiileen puhaltamista en muista nähneeni missään niissä liki kymmenessä seurakunnassa, joiden jäsenenä olen ollut. Uskoisin myös, että erilaisista mielipiteistä ja näkemyksistä huolimatta yksimielisyys toteutuu asiallisella vuoropuhelulla.

Toinen pieni lause on ”Sinun sanasi on totuus”. Kautta aikain on taitettu peistä siitä, miten ovat Raamatun kirjat syntyneet. Ovatko ne vain yksittäisten kirjoittajien omia ajatuksia ja mielipiteitä tapahtumista? Jos niin olisi, miksi Suomen kirkko olisi kirjannut kirkkojärjestykseensä tekstin ”kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaa.” Tuo lausekin todistaa sen, että lainlaatijat ovat arvostaneet Raamatun sanan totuudeksi eikä satunnaisiksi mielipiteiksi. Meidän on syytä uskoa, että Jumala on sanassaan, Raamatussa, ilmoittanut meille tahtonsa. Rukoilkaamme, että niin yksityiset ihmiset kuin seurakunnat ja koko kirkkokin pysyisivät tässä Sanassa.

  Ilkka Asikainen, kirjoittaja on Juvan seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtaja 


Mies yli laidan

Viime sunnuntain televisio-ohjelmassa haastateltiin henkilöä, joka oli hypännyt rahtilaivan kannelta, seitsemän metrin korkeudelta, hyiseen mereen pelkissä boxereissa pelastaakseen veden varaan joutuneen työtoverinsa.

Hän oli nähnyt, kuinka tuo hänen työtoverinsa oli yrittänyt kylmässä vedessä vielä viimeisillä voimillaan tarttua hänelle laivasta heitettyyn pelastusköyteen, mutta menettänyt sitten tajuntansa ja painunut pinnan alle.

Tämä hänen toverinsa ei ollut epäillyt hetkeäkään hypätessään mereen ystävänsä avuksi. Hän sai hänet lopulta tuotua ylös laivaan vaikka samalla loukkasikin itseänsä.

Olemme eläneet juuri pääsiäisen aikaa ja mieleeni nousi tuota haastattelua kuunnellessani se mitä Jeesus teki meidän puolestamme ristillä. Hän näki, että me olimme rikkoneet Jumalaa vastaan ja joutuneet pois hänen yhteydestään, olimme kuolemanvaarassa.

Hän näki hätämme, lähti liikkeelle ja antautui itse kuolemaan ristillä puolestamme pelastaakseen meidät. Hän ei jättänyt sitä tekemättä vaikka tiesikin mitä se hänen omalla kohdallansa tulisi merkitsemään. Hän teki sen vain ja ainoastaan rakkaudesta meitä kohtaan niin kuin tuo tuttu raamatun jaekin sen meille ilmaisee: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” Joh 3:16.

Meidän on kuitenkin joskus vaikea myöntää, ettemme pysty pääsemään enää omin avuin Jumalan yhteyteen. Meidän ainut toivomme tässä asiassa on luottaa ja uskoa Jeesukseen ja antautua hänen pelastettavakseen. Olen kuullut pelastusalan ammattilaisten joskus sanovan, että sellainen ihminen on paljon helpommin pelastettavissa, joka ei enää jaksa laittaa itse vastaan. Tuskinpa meidänkään kannattaisi enää kovin paljoa tuollaista rakkautta vastustella vaan ottaa tuo meille tarjottu apu kiitollisena vastaa.

Ihan oikeutetusti tuota työtoverinsa pelastanutta laivan perämiestä kiitellään siitä mitä hän teki ja ehkä myös palkitaan hengenpelastajan ansiomerkillä. Meilläkin on varmasti aihetta kiittää Jeesusta siitä mitä hän on tehnyt puolestamme.

Hyvää kevättä kaikille ja varokaa heikkoja jäitä siellä missä niitä on vielä olemassa!

 

Erkki Lehtonen

Pastori, Juvan helluntaiseurakunta


Sovinnon aterialle

Jeesus Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Pääsiäisenä Jeesus tekee uuden liiton ihmisen ja Jumalan välille. Liittoon tullaan kasteen kautta ja se päivitetään ehtoollisessa. Me tarvitsemme sitä ateriaa, jossa Jeesus hyväksyy meidät seuraansa ja antaa itsensä meille kokonaan.

Mutta me tarvitsemme myös niitä aterioita, joissa me hyväksymme toinen toisemme samaan pöytään. Hyväksymme toisemme veljiksemme ja sisariksemme. Kenen kanssa murramme leipää, kenen kanssa jaamme sen. Jumalan edessä kaikki ovat yhtälaisia ja jakavat saman aterian, jossa osoittavat tarvitsevansa Jumalan armoa ja anteeksiantamusta.

Tänään ehtollinen yhdistää meidät: se yhdistää meidät suureen perheeseen, jossa Jumala on taivaallinen Isämme ja Jeesus veljemme. Tässä perheessä on monenlaisia ja erilaisia. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla parhaita kavereita. Tänään vihamielisyydet jätetään syrjään ja muistetaan, että meillä on yksi Isä taivaassa ja yksi Herra. Meidät kaikki on kutsuttu Kristuksen kanssa osallistumaan myös taivaan juhla-ateriaan. Jos sinulla on jotakin anteeksipyydettävää tai anteeksiannettavaa, tänään on hyvä päivä sovinnolle.

 

Anu Pelkonen

Juvan seurakunnan nuorisotyönohjaaja


Juhlallinen vastaanotto

Eräänä iltana keväällä 2011 olimme muutaman ystävän kanssa kokoontuneet olohuoneeseen Helsingin keskustassa. Katsoimme jääkiekon mm-finaalipeliä Suomen ja Ruotsin välillä. Ottelun kuluessa pelkäsimme naapurien tulevan valittamaan, kun riemuitsimme niin kovaa Suomen joukkueen tehdessä maaleja.

Peli päättyi tunnetuin tuloksin. Suomesta tuli maailmanmestari toisen kerran aikuisten jääkiekossa. Katsoimme vielä hidastukset kaikista maaleista ja seurasimme palkintojenjaon. Kun minä ja kaksi muuta Pohjois-Helsingissä tuolloin asunutta lähdimme ajamaan autolla kotiin päin, keskusta oli täynnä ihmisiä. Esplanadilla autojonot seisoivat kaikkiin suuntiin. Iloisia ihmisiä juoksi autojen väleissä kaistaviivoja pitkin ja he heittelivät ylävitosia autoilijoiden kanssa. Mannerheimintiellä kumpikin keskustan suuntaan tuleva kaista oli täynnä autoja Töölön tulliin asti.

En muista olleeni muussa yhtä isossa juhlassa. Jopa seuraavan päivän virallinen juhlatilaisuus kauppatorilla tuntui pienemmältä – tai ainakin vähemmän juhlalta. Ihmiset olivat jo kuluttaneet suurimman ilonsa. He olivat lähinnä pienissä piireissä pitkin esplanadia ja joivat pienen piirinsä kesken olutta. Edellisyön juhlahumu ja yli äyräidensä tulvinut riemu oli poissa. Hyvä jos onnistui enää hymyilevän ihmisen näkemään.

Ajattelen, että tuo yöllinen spontaani voitonjuhla oli ehkä lähinnä sitä, mitä Jeesus kohtasi palmusunnuntaina. Hän ratsasti aasin selässä kohti Jerusalemia ja suuri väkijoukko tuli häntä vastaan. Ihmiset heittelivät palmunoksia ja vaatteita hänen tielleen. He olivat aidosti innoissaan ja antoivat Jeesukselle vastaanoton, joka kuuluisi voittoisalle kuninkaalle. Jeesus tosin ei ollut voittanut mitään vielä. Vastaanotto perustui häneen kohdistettuihin odotuksiin.

Kuten voitonhuuma mm-kisojen jälkeen myös Jeesuksen vastaanottanut huuma haihtui nopeasti. Jääkiekkomaajoukkueelle laulettiin heti voittoa seuraavana päivänä: ”väliaikaista kaikki on vaan.” Jeesukselle huudettiin muutaman päivän päästä: ”ristiinnaulitse!”

On helppoa kadottaa innostus. Aina on jotain muuta ajateltavaa ja vielä parempaa on tulossa kuitenkin. Ihminen ei ole muuttunut parissa tuhannessa vuodessa mihinkään. Sotia käytiin tuolloin ja käydään edelleen. Sirkushuveihin uppoutuneet vaativat niiltä jatkuvasti enemmän. Ehkä meidänkin pitäisi mennä Jeesuksen luo ja huutaa: ”hoosianna!” Pelasta!

Mika Malinen

Juvan Seurakuntapastori